Viime viikolla piti ottaa iisibiisisti sen edeltävän rankan treeniviikon jälkeen, mutta ei sitten ihan onnistunut. Alkuviikko maltettiin kivasti huilata, mutta loppuviikkoa kohti, kun alkoi koiran energia palata, niin oli aivan pakko jo mennä kentälle (näkee neidistä vähän liikaakin, jollei pääse tekemään, sen verran työnarkki on, että tekemistä on tarjottava).

Torstaina käytiin tosiaan paimentamassa, siitä alla lyhykäinen juttu. Perjantaina sitten vähän eksyttiin agikentälle, kun äippä oli käymässä. Alku meinasi mennä ihan metsään ja mullakin meinasi jo palaa hermo, mutta lopussa saatiin onnistuneita suorituksia (tehtiin alku- & loppupätkää Oreniuksen koulutuksesta sunnuntailta, missä oli haltuunottoja) :) Varmaan alussa olin itte taas sen verran muistamaton, etten saanut heti ohjausta kohilleen, mutta loppu meni jo selkeästi paremmin.

Lauantaina olin sitten iltapäivän HuPun agikisoissa töissä ja auringossaolo ilmeisesti vei voimat, ettei illalla sitten jaksanutkaan mitään. Sunnuntaina auringon paistaessa aamulla oli sitten taas suunnattava kohti kenttää, joten eikun koira reppuun ja menoksi. Tälle kertaa olin suunnitellut kokeilevani pitkästä aikaa (sillon joskus jatko1:llä Järvisalon Susku meille tätä teetti) riemuympyrää (vai mikä sen nimi olikaan), jossa mennään siis putkesta toiseen hypäten välillä kaksi estettä (eli siis kaksi putkea ja neljä hyppyä yhteensä radalla). Muistan niin, miten talvella Susku piirteli meille näkymättömiä viivoja mattoon, että mihin asti mun pitää juosta putken viereen, jotta koira sinne menee, niin voitte kyllä uskoa, miten erilaista nyt oikein oli :D Vähän, kun siin hyppyjen luona juoksentelin, niin koira kyllä hoiti putket ihan itse. Ei käynyt siis olleskaan niin kuntoilusta tää treeni, mitä talvella.

Huomasin, että tällä lailla esteet laitettuna mielikuvitus oli vaan rajana, että mitä tehdä ja niinpä siinä sitten pyörittiin ja hyörittiin. Välillä vedettiin ympyrää kasina (putki, saman puolen hyppy, mä valssaan, koira toiselle puolelle, putkeen ja sama uudestaan), haltuunottoja (hyppy, putki, hyppy, mun valssi&haltuunotto ja koira viereisen esteen takaa hyppäämään) ja pyöritystä kasina kahdella esteellä sivusuunnassa ja pituussuunnassa sekä tavahypyillä, että takaakierrolla. Saattoi olla vielä muutakin, mut en nyt muista .. Ja siis meni niin hienosti. Mulla ei varmaan ole aikoihin ollut (jos koskaan) niin hyvä mieli treenin jälkeen. Hippu irtosi, tuli haltuun ja meni just aina sinne, minne vaan pyysinkin. Huippu koira!

Lisäksi me tehtiin vielä keinua (alkaa jo sujua ilman hihnaa pysähdys ja pienellä rämähdyksellä), rengasta (jossa tällä kertaa kaikki meni oikeasta kohtaa ilman sivustamenopelleilyä, joka Oreniuksessa keksittiin), puomia (sujuu edelleen) ja keppejä (tuntuu, että menee kerta kerralta sujuvammin). Hyvä treeni siis näidenkin osalta :)

Vieläkin tuntuu, että hymyilyttää tuo koiran toimivuus, toivottavasti sama jatkuu tänään illalla, kun on taas kisavalmiitten treenit .. :)

Maanantaina oltiin sitten taas paimentamassa. Hippu laitettiin heti pyykkinaruun ja laittoi kyllä koko homman ihan pelleilyksi. Mun ja lampaiden kanssa ei voinut tulla ollenkaan, vaan neiti koko ajan vaan meni hengailemaan Sinikan kanssa väistääkseen työpaineita (joita normaalisti rakastaa). Sanoinkin, että ois paljon sopivampaa, jos Hippu ihan oikeasti ois tuollanen, ettei lampaat kiinnostas olleskaan. Ei tarvitsis tän kaupunkilaistytön viikko toisensa perään suunnata maalle pellolle tarpomaan. Mutta, kun Hippu on oikeasti tyyppi, joka tätä rakastaa (vaikka nyt muuta antoikin ymmärtää), niin pakkohan sinne on mennä neidin intoa katsomaan. Ja jos totta puhutaan, oon jo niin tottunut tähän mun paimentavaan pikkuneitiin, etten tunnistanut sitä kyllä koirakseni enää ollenkaan tuolla käytöksellä.

Ei siis toiminut näin .. Sinikka päästi Hipun irti ja poistui itse taaemmaksi, jotta Hippu ei voisi enää sinne paeta. Nyt alkoi sitten taas se viime kerralla opittu, että lauman takana ei muka ollenkaan voi olla vaan pitää sit tulla suoraan mun luokse. Hippu keskittyi koko tarmollaan nyt siihen eikä itse paimennukseen ollenkaan. Sinikka sanoikin, että hassua katsoa nyt Hipun menoa, kun normaalisti sillä on syntyjään hyvä laumasilmä ja nyt se ei muka tajua sitä ollenkaan. Pieni onnistuminen saatiin eli Hippu kulki lauman takana ja mä edellä ja sit tauolle. Oma kurkku kaipasikin jo taukoa kaiken huutamisen jälkeen, kun koitin yli puolet ajasta pellon toiselle laidalle huutaa neidille, että josko ne työt kelpais. Ei oikein meinannu kelvata, niin aikas kauan ja paljon sai huudella. Paikallaolot oli sen sijaan sellaset, ettei toisia. Istui nimittäin kuin tatti kaikista mun huudoista huolimatta siellä toisella laidalla peltoa :D Näköjään kaikki toimii täydellisesti just väärissä tilanteissa.

Noh, kakkoskerralle lähdettiin sitten asenteella. Koirahan EI tule sinne eteen ja Sinikka koitti pysytellä kauempana. Ensin homma saatiin toimimaan niin, että suoralla Hippu kulki nätisti lampaiden takana, mutta käännöksessä, kun mun huomiota meni muuhunkin, neiti käytti heti tilaisuuden hyväkseen ja tuli luo. Lopussa saatiin sitten jo kaksi onnistunutta käännöstäkin (Sinikka sanoi, että oikein kylmät väreet meni toisella niistä, kun niin hienosti näytti taas työt sujuvan :D), niin siihen oli hyvä lopettaa.

Oon aika yllättynyt kyllä omista fiiliksistäni tän suhteen .. Sillon aiemmin, kun kaikki meni hyvin, niin ajattelin, että järkeäkö tätä on jatkaa, kun ei tunnuta kehittyvän tarpeeksi nopeeta (tai siis minä en, koirahan kehittyi valonnopeudella) ja nyt sitten, kun paimentaminen on tahtojen taistelua, niin yhtäkkiä mulla onkin jostain intoa ja ennen kaikkea hermoja ja oikein haluan katsoa tän taistelun loppuun (ja selvitä siitä voittajana tietenkin) :) Noh, omituiset on mielihalujeni tiet, ei kai tässä muuta voi sanoa .. :D Sinikka sanoi, että tää tekee mielettömän hyvää meille, koska töissä Hippu on niin kovapäinen neiti, että se oikeasti laittaa vastaan siinä, kuka tässä oikein töissä määrää. Nyt kun mentiin pois pellolta, niin Hippu kulki niin nöyrästi turhia riekkumatta. Sinikka sanoi, että ehkä Hippu vähitellen alkaa tämänkin homman ymmärtää. Ja kun sen kuitenkin näkee, että kyse ei oikeasti ole siitä, etteikö ne lampaat Hipun mielestä ois ihan parhaita (koska nehän ON), kun välillä se saa unohdettua sen meidän välisen taistelun ja sit vaan tekee, mitä rakastaa. Sinikka sanoi vielä lopuksi, ettei ole koskaan uskonutkaan, että Hipun kanssa kuljettava tie tässä (tai varmaan missään muussakaan) olisi tasainen matka alhaalta kohti menestystä, vaan oli kuulemma heti jo alkuun nähtävissä, että työtä tässä joudutaan tekemään ja paljon. Kaiken tämän vaivan palkitsee (kuulemma) kuitenkin se, että kun tän jaksaa kunnolla tehdä, niin Hipusta tulee niin hieno koira, ettei uskoiskaan. Ja mä itse asiassa uskon :) Kyllä se muissakin lajeissa välillä näkyy, ettei mulla todellakaan mikään helpoin koira ole (ihme pirttihirmu pienessä ruumiissa), mutta uskon, että kunhan tässä asian suhteen tehdään vaan määrätietosesti töitä, niin tuosta neidistä tulee vielä jotain :) Ja en nyt väitä, että mikään maailmanmestari missään tai mitään (vaikka kuka sitä nyt ikinä tietää, hah ;D), mutta voi olla, että just se mun elämäni koira. Mikäs sen parempaa :)