Viimeksi 5.5. 9.05 (vahingossa :D) kirjoittamani vitospainoittunut "lähtönumerolla viisi, tulos viisi ja sijoitus viisi" tarinani saa jatkoa numerolla kolmetoista. Sunnuntaina 13. päivä 13. startillamme ja kisanumerolla 113 nousimme Oodin kanssa sunnuntaina JATin äitienpäiväkisoissa kakkosiin! :) Kolmen nollan lisäksi tehtailimme viisi vitosta ykkösluokassa ja tällä hetkellä kovasti toivon, et joku niistä vitosista ois korjautunut nollaksi ja oltais jollain niistä noustu, sillä nyt ei kyllä jäänyt mitenkään kiva fiilis mein nousunollasta ;D Muutaman päivän tässä masenneltuani mein ratoja (joo, luokkanousuhan on etenkin se suremisen arvoinen asia ;D) päädyin siihen, ettei se yksi nolla mein menoa määritä. Nuo vitoset on olleet niin liki ja niit on niin monta, että kyllä me ihan oikeasti jotain osataan, kyse ei ole sattumasta, vaikka kovin tuurilla tuo viimeinen nolla näyttää tulevankin ..

Tuomarina oli Tuomo Pajari ja voi olla, että hän pääsee sille ennestään kovin lyhyelle listalle niistä tuomareista, joiden radoille en innosta keikkuen mene. Eka rata nyt oli vielä tehtävissä, mutta en todellakaan tykännyt siitä, että keinu olisi jatkunut suoraan putkeen, mutta oikeasti jatkoimmekin matkaa 90 asteen kulmassa hypyn kautta A:lle. Mei olla kertaakaan harjoiteltu keinua niin, että matka jatkuis johkin muualle kuin suoraan (ja juu, tottakai myös oma moka, mut hei, me oltiin ykkösissä!!) ja niin jo ekalla radalla näkyi keinulla epävarmuutta, kun pelkäsin Oodin sinkoavan putkeen, valmistauduin valssaamaan ja käyttäydyin sit tottakai Oodista ihan oudosti. Noh, tilanne pelastettiin kuitenkin tällä kertaa. Toinen paha moka ekalla radalla oli melkein tapahtunut pussiin karkaus, jota en vaan kyennyt pelastamaan kauniisti. Tiesin, että Oodi hakee pussiin ihan hulluna, en keksinyt muuta keinoa kuin valssata ja tiesin, etten tuohon kohtaan tuossa vauhdissa sitä osaa. Lopputulos siis valssia hyvin kaukaisesti muistuttava, myöhässä kaikin puolin ja muutenkin väärään suuntaan suuntautunut pyörähdys, joka kuitenkin onneksi herätti koiran huomion viime sekunnilla. Niin kuin tässä olen monen kuullut sanovan, agilityssa ei tyylipisteitä jaeta, ainoastaan virhepisteitä, joten tässä eka ratamme virhepisteillä 5, ajalla -11,47 (joka muuten oli koko miniB -kisan nopein) ;D 

 

Toinen rata, mein SERT -rata, josta haluaisin, et mulla ois paljon hyvää sanottavaa .. Toiveet ei aina toteudu ja mun on vaan elettävä tuon radan kanssa kunnes toivottavasti sit ens viikonloppuna keksitään sit taas jo ihan muut jutut :D Jo rataan tutustuessa mulla oli sellanen olo, etten tiedä, mitä tehdään tietyissä kohdissa. Viä siinäkin, kun meitä edellinen koira on jo radalla, mietin, et mitä mä oikein oon menossa tekemään. Sit päätin, et mennään ja tehdään parhaamme, ja rehellisesti voi sanoa, että tuosta kyllä näkyy, etten nuissa parissa kohdassa tosiaan tiedä, mitä oon tekemässä. Täysin mahdotonta kuvailla sitä tunnetta, kun tuntuu, et on monta minuuttia tahkonut suossa ja epätoivoisesti koittanut pitää paketissa rataa, joka vaan leviää ensin toisesta ja sitten toisesta kohtaa ja sit kepeillä (kolmanneksi viimenen este) tajuan, etten oo kertaakaan huomannut tuomarin nostavan kättään. Ei voi olla! Mut niin se vaan oli, siin tuli kavereita onnittelemaan ja mä olin vaan, etten voi uskoa, ennen kuin nään tulokset .. Palautteena sain, että tein ihmepelastuksia, joihin kuulemma ei olisi moni pystynyt. Mun osaamattomuuden takia niit pelastuksia jouduin tekemään, mutta onneksi sentäs niissä onnistuin. Ja ennen kaikkea onneksi mulla on sellanen koira, joka antaa mun niittä tehdä :)

Eniten jäi vaivaamaan keinu, sillä nuo muut asiat on ihan mein treenaamattomuutta ja ennen kaikkea mun osaamattomuutta. Samalla kulmalla, kun keinulta lähdettiin, mua jännitti se jo eka radan jälkeen entistä enemmän. Sit viä, kun erehdyin kumartumaan Oodia päin, ni tsadaa, siin se on, maailman kauhein keinu, olkaa hyvä! :( Keinua ollaan nyt käyty ottamassa ihan yksittäisenä treeninä, jotta mä saisin taas itseni kasaan sen kanssa. Toivotaan, että se auttaa lauantaita .. 

Ekalta radalta sijoituttiin kolmansiksi ja nollaradalta toisiksi eli ekaa kertaa seistiin ihan molemmilta radoilta palkinnoilla :) Ja vihdoin saatiin se ruusukekin (SERT), mitä oon oottanut, nykyään kun aina on palkinnoksi jotain muuta ja me kun näin aloittelijoina otettas mielellään edes ruusuke aina muistoksi, jollei pokaalia nyt sit oiskaan. Muista palkinnoista harvoin jää mitään konkreettista jäljelle .. Ja saatiinhan me itse asiassa toinenkin ruusuke, agility-ykkösruusukkeseen menee vaan ehk se vuosi ennen kuin se luukusta kolahtaa, mutta sunnuntaina me siihenkin hankittiin oikeudet :) Eli taas yksi muisto lisää! Harmittaa, kun oon itse vaan niin huono aina valokuvissa, etten niitä koskaan halua otettavan ja nyt ei ees Sussu ollut pakottamassa (vaiks tällä kertaa tuplakukkasin siihen ois kyllä voinut ruusukkeineen kaikkineen olla aihetta) ;D Mutta on sentäs nuo videot, nuo kauheat, hiuksia irrottavat videot. Ehkä siinä on näistä kisoista muistoja tarpeeksi ;D Ja muistotkin toivottavasti haalistuu ajan myötä .. Ainakin nuo kauheimmat .. :D