.. kyyneleet poskilla nimittäin. Sain tänään oikein hyviä uutisia, pääsen vaihtamaan työni enemmän lähellä sydäntäni olevaan. Kyllä mä kassallakin tykkäsin istua, mut tulevalta odotan vielä enemmän :) Monessakin mielessä muutoksia siis luvassa, eikä sillä, ne on hyviä :) Mutta aina se muutos .. Se vie oman aikansa tottua edes ajatukseen, saati alkaa tuntea elämä taas oikeasti omakseen, kun jo niin pitkään on tottunut muunlaiseen. Ja älkää luulo väärin, oon kyllä innoissani, tosiaankin :) Mut satun vaan olemaan tällanen "kaikki läpikäytävä koko tunteiden kirjon kautta" -ihminen.

Ihmettelinkin tuossa, et miksi tänään tuntuu taas, et on kyyneleet on herkässä. Jo jäällä kevään tuoksu sai mut jotenkin haikeaksi. Nyt illalla itkin, ku sain mummulta ihanan kortin. Ja kun yksi biisi sai mut itkemään, ni sit sen tajusin. Taas joku asia muuttuu sitten Jessen, se saa mut aina kaipaamaan Ukkoa ihan hirmusesti. Tajuamaan sen, ettei mikään ole tosiaan(kaan) niin kuin ennen. Ylipäänsä jo kevääntulo tuo sen mieleen. Menetyksen. Puhumattakaan, että Vuosipäivä lähestyy. Eikä näitä asioita pitäs murehtia etukäteen, enkä mä niin teekään. Tiän vaan sen, että vaikea kevät siinä mielessä. Paljon ikävöintiä luvassa .. <3

En oo hetkeen nähnyt Jessestä unia tai koko ajan ne tuntuu olevan vähenemään päin. Aina ennen ne noudatti tiettyä kaavaa: Jesse on herätetty henkiin, on terve, mutta edelleen vanha. Tajuan jo unessa, ettei tämä tilanne tule kestämään ja koko uni menee siihen, että itken sitä, etten kestää menettää Jesseä uudestaan, eka kerta kun oli jo tarpeeksi kova paikka. Nyt viimesimmässä unessa asiat oli kuitenkin toisin :) Mä silittelin Jesseä ja meillä molemmilla oli jotenkin tosi hyvä ja rauhallinen olla. Mä tiesin, ettei Jesse oikeasti enää palaa meidän kanssa olemaan, mutta siinä unessa oikein huokui, miten Jessen on hyvä nyt olla, ilman kipua ja väsymystä. Me oltiin niin onnellisia unessa molemmat, oli vaan niin hyvä olla, meillä molemmilla. Se oli eka uni, mistä heräsin hyvillä mielin, minkä Jessestä oon nähnyt. Ei jotenkin ollutkaan niin ikävä, ennemmin vaan onnellinen olla itselläkin :)

Paljon pientä ihanaa suunnitelmissa nyt keväälle eli pelkkään ikävään ei kuitenkaan tarvitse vaipua yksittäisiä hetkiä lukuun ottamatta :D Ylipäänsä jo se, että kevät tulee kurakeleineen ja me saadaan metsät takas :) En malta odottaa! Vielä kun se ei ihan ole ovella, me vallattiin eilen Annan ja podengojen kanssa jää. Lunta oli sopivasti puoleen sääreen, joten tuli treeniä sekä meille että koirille. Kaks tuntia siin hurahti, ihan ongelmitta ei selvitty tällä(kään) kertaa :D Ekaksikin jäällä oli välillä sulannäkösiä kohtia, missä oli vettä. Rantoja pitkin me aikas lailla mentiin jäätä, kun ei ko. paikkaa tunnettu, mutta välillä oli pakko mennä metsän puolelle, kun vesi valtasi alaa. Ja voitte uskoa, että siellä sitten oli lunta! :D Jäällä oli hyvinkin keposta kävellä verrattuna siihen metsärämmintään ihan sananmukaisessa merkityksessä. Noh, kuntoilun kannalta, se on tän kevään teema! :D Lopun oikein kruunasi se, kun oltiin kävelemässä takasin ja auto jo näkyi (hieman meinasi siellä pusikossa kahlatessa jo toivo kadota välillä kotia pääsystä, viä ku aurinkolasit päässä auringon jo laskettua hieman pimensi entisestään ;D), niin yksi hiihtäjä alkoi huudella meidän perään, et älkää menkö sinne, ku siellä on virtauspaikka! Hups :O No rantoja pitkin edelleen löydettiin takas autolle ja lopulta kotia. Kiitos Anna lenkkiseurasta, huippulenkki pienistä takapakeista huolimatta. Ens kerralla uusiksi :D