.. olin tähän aikaan jo ottanut sen kohtalon askeleen, vaikken sitä vielä tiennytkään. Trickteamin pentulaatikkoonhan se askellus meni, ihan vaan pentuja katsomaan noin niiku muuten vaan. Mua vastaan käveli blondi, valkoinen laikku nenänpielessään. Ehk maailman suloisin olento, ainakin mitä ei-trikkeihin tulee (en voi pakkomielteilleni mitään :D). Ajattelin, et jos mulle tuis soopeli ni sois just tuollanen. Miten sitä ees noin mun näköstä pentua vois toista tullakaan, kävi ajatus päässä, mut yritin haudata sen muiden älyttömyyksien kanssa samaan paikkaan jonnekin aivojen sopukoihin.Eihän se pentu mulle tosiaankaan ollut tulossa. (Eihän? :D)

Pikkunenäpusun myötä olin jo aikas mennyttä miestä (tai no siis edelleen naista). Ne on mun heikkous. Viä, kun siihen yhdistetään tyrmäävä ulkonäkö, pieni totinen raivo, jolla lelua mun kanssa revittiin, pikkumyy -asenne ja se ihanan avoin vastaanotto, minkä sain, ni ei siin paljoa jäänyt tilaa olla ihastumatta korviaan myöten. Varsinkaan viä, ku muut faktat oli jo tiedossa.

Aivot yritti viä epätoivoisesti pelastaa tilannetta, paino sanalla epätoivoisesti. Eihän sen pennun pitänyt just sillon tulla, syksyllä vasta. Mutta joskus asiat vaan menee niin kuin on mennäkseen ja siin on turhaa vastaan pyristellä. Niinpä sitä sit seuraavana aamuna istuin hotellin sängyllä hyvinkin hämmentyneet ajatukset päässä kiertäen. En mä edelleenkään uskonut, et Oodi olisi meille ollut tulossa. Toinen perhe oli ollut suunnitteilla Oodin perheeksi alunperin ja mä koitin varoa pettymästä. Silti mun pää vaan toisti uudestaan ja uudestaan ajatusta, et jos se ois mun, ni sen nimi ois Oodi. Koska niinhän se edellisyön unessakin meni :)

Me käytiin viä sanomassa Miiran porukalle heipat ja siin mä Miiralle sen sanoin. Et jos se ois ollut mun pentu, ni siit ois tullut Oodi. Tuntui, että kolo sydämessä sieltä lähdettiin ajamaan kohti kotia. Ihan kuin jotain mun omaa ois jäänyt sille tielle. No, kai se mun sydän sinne jäikin, ni pahasti mä ihastuin ;D Onnistui se sama sydän silti jättämään pari lyöntiä välistä, kun Miira soitti. Ja niinhän se sit meni, et Nimettömästä Pennusta tuli mein Oodi <3

Niinpä mä lähden ottamaan tuon pennun kainaloon ja nautin tästä kaikesta muistelusta :) Voidaan sit kainalokkain tua sohvalla jutella, miten se mein ensitapaaminen oikein menikään, ihan molempien näkökulmasta. Oodi vastailee jo tuttuun tapaansa "öyääörrrräääööö" ja mä juttelen sille sit takas, niiku tietäsin, et mistä me puhutaan. Ja kai mä tiedänkin, eiköhän me näitä samoja ihania muistoja muistella. Tietenkin :D

Hyvää tapaamisemme vuosipäivää maailman rakkaimmalle blondille <3