Tuli vaan niin mieleen jostain (en tosiaan tiä, et mistä) se elokuva, minkä suomennos on jotain tyyliin Kultsi, kutistin kakarat, niin oli vaan pakko laittaa tuo otsikko :D Ihan noin vakavaa menoa ei siis oikeasti, mutta kyllä mun kaksi tyttölastani olivat teillä tietymättömillä noin puoli minuuttia ja mulla jo kauhukuvat vilisi päässä ..

Käytiin siis ihanan, aurinkoisen ja lämpöisen maanantaiaamun kunniaksi Hipun ja Oodin kanssa metsäilemässä heti aamusta. Linnut lauloi ja oli vaan niin nättiä, hetkellisesti tuntui, että oisin jopa elämään päässyt kiinni vähän entiseen malliin, kun tuntui niin hyvältä. Säältä ei ois voinu enempää vaatia, ulkoiset puitteet siis täysin kunnossa ja viä nuo kaksi ihanaa tytärtä mukana. Ihana katsoa niitä, kun juoksevat ja tutkiskelevat metsää yhdessä. Tästä mä oon niin kauan haaveillut (ihan jo melkein siit, kun Jesse oli jotain tyyliin kolme vee), et mulla ois kaksi samalla aaltopituudella olevaa koiraa, jotka vois irtiollessaan nauttia yhdessä viilettämisestä metsässä :) Yhden kerran Oodi meinasi jättää tulematta luokse (lähdin karkuun), muuten tuli tosi kivasti :) Edelleen meillä on kuitenkin "ongelma", että Oodi ottaa etäisyyden Hipusta eikä musta eli menee mua ehk noin 15-20m edellä eikä hirmusti mua vilkuile koko aikaa, välillä kuitenkin vilasee, et tuunko perässä. Noh, vaikka miten paljon Oodin kanssa kävisin keskenään, niin tää ei juuri helpota, kun mun kanssa keskenään on erilailla kuin Hipun ollessa mukana. Niin mä sit yritin mennä niit piiloon .. :D

Ekalla kerralla menin puun taa, kun Oodi oli aikas kaukana. Hippu heti bongaa (harvoin se on hetkeäkään, ettei se ois tietonen mun sijainnista suhteessa itseensä), et jonnekkin meen ja tulee tietenkin ystävällisesti viereen polulle töröttämään vähän hämmästynyt ilme naamalla, et hei mitä sä nyt sinne puskaan oikein sinkosit, kyllä mä piiloilemattakin katson, et missä oikein meet. No onpa tosi vaikea Oodin sit arvata, et missä olen, kun Hippu suunnilleen tassu ojossa osottaa muhun päin polulta. Tokalla kerralla meni sit siin mielessä paremmin, et jopa Hipulta oli hetken aikaa tutka muualla ja se ei oikeasti huomannut, et menin puun taa. Hetken päästä sit huomasi, et mua ei olekaan ja juoksi mun ohi Oodi perässään takaspäin sitä polkua (en tiä, et huomasiko Oodi ees mun poissaoloa, varmaan oli onnessaan vaan hetkellisestä hippaosuudesta, mikä yllättäen eteen aukeni). Tyttöjen ohitettua mut astuin takas polulle ja olin ihan varma, et tajuavat sen ja kääntyvät takas (mun piiloon meno siis perustuu siihen, et meen piiloon, "säikäytän" koiran/koirat poissaolollani ja sit palailen takas polulle huomaamattomasti eli vähän niin kuin en ois poissa koskaan ollutkaan eli kunhan vähän taas paremmin katsosivat perään, mihinkään etsimis-/kehumishärdelliin en oo koskaan lähtenyt, kun ideana ei ole etsiä piilossa olevaa tässä tapauksessa). Kävelin muutaman metrin ja tajusin, etteivät tulleetkaan takas. Siin kohtaa, kun kymmenisen kertaa olin Hippua huutanut ja tyttöjä ei näy, iski pienenmoinen epätoivo. Jos Hippu oikeasti säikähti, et mä katosin kotia asti ja juokseekin sinne Oodi vanavedessään .. Mitä, jos ennätti niin kauas, ettei enää kuule mua .. Pieni paniikinpoikanen ennätti jo mieleen ennen kuin tyttäret kauhealla vauhdilla tulivat luo. Oliko tarinan opetus, että älä yritä piiloutua Hipulta (se nimittäin toooosi harvoin oikeasti onnistuu, neiti kun on niin tarkka mun menemisistä), en tiä, mut pitää ainakin ens kerralla tarkistaa, et oikeasti hetken päästä huomaavat mun palanneen polulle .. Loppumatkan Hippu kyttäsi ihan tauotta, että missä menen, toiselle koiralle siis piiloonmeno toimi ainakin hyvänä opetuksena (pieni ongelma vaan, et just tietenkin sille väärälle koiralle :D). Ja siis joo, tiän, et oon aikas tarkka koirieni paikasta irtiollessa suhteessa muhun tai siitä ajasta, jonka ne mun silmistä on poissa, mutta haluan, et ne on aina näköetäisyydellä, jotta tiän, ettei mitään vaaraa niillä ole. Ja mitä likempänä, sitä parempi, vaikka tottakai sallittuja hippairtiotot jne. :)

Loppumatka mentiinkin sit piiloilematta ja just ennen hihnoihin laittoi piilottelin (lue: heittelin) taas tytöille makkaranpaloja metsäkumpareelle. Hyytymys näytti tulevan lapsille ulkoilun jälkeen ja siit oli sit ite hyvä suunnata kohti yliopistoa ja velvollisuuksia ..

Joni kotia tultuaan tosin teorioi, että jospa edellä kerrottu oli täysin suunniteltu juttu :D Tytöt siis varmaan oikeasti oottivat just sen polun mutkan takana ja tulivat vasta hetken päästä antaen mun ensin miettiä ja vähän jo panikoituakin, että mihkä menivät .. Näin ens kerralla en meekään piiloon ja pidän tyttöjä sitä kautta itse paremmin silmällä :D