Kaksi vuotta sitten itkin silmiä päästäni, kun tuntui, ettei Jessen menetyksestä vaan päässyt yli. Ei ollut paljosta kiinni,etten kaksi vuotta myöhemmin tee samaa uudestaan. Hipun vuoksi.

Kaksi vuorokautta sitten hyperventiloin ja tärisin shokissa p-paikalla. Jollei siinä olisi ollut jo tarpeeksi, että joku mies maantienopeuksissa päätti päättää päivänsä ajamalla täyttä kaasua mun perään, pääsi Hippu shokissa paikalle saapuneilta palomiehiltä ja poliiseilta karkuun. Juuri pohdin, että riittääkö mun jaloissa voima käydä hakemassa omalta autolta tarvittavat tavarat mukaan, kun mun ohi vilahti musta salama. Sekunnin sadasosassa se iski tajuntaan. Ei, ei tässä näin voi käydä! Ei vaan enää voi!

Siinä ei paljoa mietitty lihasten jaksavuutta kun sinkosin Hipun perään eikä siinä paljon katseltu, tuleeko takaa autoja. Hippu ei mun kutsuun reagoinut mitenkään, juoksi vaan alkukantaisessa paniikissaan niin kovaa kuin jaloistaan pääsi kotia kohti. Mä juoksin perässä, minkä jaloista lähti, maanittelin ja huusin Hippua ilman vaikutusta. Vastaan tuli rekka ja pakettiauto, hiljensivät onneksi kun heilutin käsiäni ja juoksin, henkilöauto kai koitti kysyäkin multa, mikä oli hätänä, mutta varmasti mun taakse jäävät paloauto, poliisiauto ja ambulanssi selvensivät tilannetta hetken päästä. Mun päässä vilisi vaan ajatukset siitä, miten Hippu jää mun silmien edessä auton alle tai miten se juoksee niin kauas, etten enää koskaan nää sitä. Koskaan.

Mun perään lähtenyt ambulanssimies huusi, että hakevat autot ja niin pian mun ohi ajoikin palopäällystön auto valot vilkkuen. Muistan huutaneeni, että ette sitten aja sen päälle!! Hetken päästä paikalle jo aiemmin pysähtyneen henkilöauton kuski otti mut kyytiin ja niin me sit lähdettiin autolla Hippua ottamaan kiinni. Ekalla kerralla hyppäsin liikkuvasta autosta ulos, mutta se kerta ei tuottanut tulosta. Hippu ei tunnistanut paniikissaan mua ollenkaan (ja saattoi mun omalla tilallakin olla siin tekemistä) vaan väisti ja jatkoi juoksuaan. Toisella kerralla ajoimme selvästi kauemmaksi. Paloauto valot vilkkuen vielä meitä kauemmaksi, miehillä oli iso viltti levitettynä, jotta sillä Hipun nappaisivat, jos Hippu pääsisi meistä ohi.

Hippu tykitti mua kohti aivan älytöntä vauhtia. Sen lähestyessä mä otin taskustani nameja ja heitin ne Hipun eteen, mistä pikkukoira hetkeksi hämääntyi, ilme muuttui sekunniksi sellaiseksi, että se voisikin mut tunnistaa ja mä karjaisin, että "ISTU!" Hippu istui ja mä sillä sekunnin sadasosalla nappasin sen rintakarvoista kiinni. Muistan vieläkin miten se hetki kesti mun mielessä ihan liian pitkään ennen kuin mun käsi oikeasti kurkotti Hippuun kiinni. Hippu sylissä mä istuin keskellä tietä ja ulvoin suoraa huutoa.

Hippu ei tunnistanut mua ja koitti koko ajan rimpuilla karkuun. Ihme kyllä sain järkyttyneenäkin sen verran itsestäni irti kontrollifriikkeyttä, ettei enää jäänyt mahdollisuutta sille, että Hippu olisi uudestaan livahtanut karkuun. Kotonakin se vielä pelkäsi mua eli mistään pienestä säikähtämisestä ei Hipullakaan ollut kyse. Eläinlääkäri totesi molemmat tytöt vahingoittumattomiksi, ja Oodista mä sen oikeastaan jo tiesinkin, blondi kun koko ajan vaan heilutteli tyytyväisenä häntää. Hyvähermoinen vai idiootti, vai hyvähermoinen idiootti, se jäi vielä arvoitukseksi ;D

Hippu vaikuttaa aikas lailla ookoolta, perjantaina pelkäsi ulkoillessa kaikkea ja kaikkia eikä vieläkään ihan normaalissa olla. Essi tulee iltapäivällä hieromaan Hipun, sillä ei se karkumatka ollut mitenkään lihaksistollisesti suunniteltu juttu .. Ensin 2h autossa, sitten kilometri niin lujaa kuin tassuista pääsee ja sitten takas häkkiin samaiseksi kahdeksi tunniksi. Ei Hippua uskaltanut hihnaan laittaa, se yritti niin karkuun eikä mun oma kuntokaan ois kestänyt sitä jäähdytellä. Ei oikein ollut vain sellaista vaihtoehtoa. Hyvin tuo venyttelee itse, että tiedä sitten kävikö meillä molemmilla jotenkin adrenaliinin buustauksen kautta niin, ettei lihakset jumittaneet, sillä ei se munkaan pikamatka ihan perinteinen aamulenkki ollut. Tarkistamme tilanteen kuitenkin tänään, omista jaloista on kuitenkin helpompi sanoa.

Toivon, ettei Hipulle tästä suurempia traumoja jäänyt, se jää nähtäväksi. Hippu vaikuttaa suht normaalilta omalta itseltään jo, mutta voi olla, että menee kauan ennen kuin uskallan Hipun ulkona päästää irti. Onneksi koira elää hetkessä eikä muistele menneitä. Toisin kuin me ihmiset.