Moon edelleen vahvasti sitä mieltä, että mun työpaikan pitäisi tajuta kieltää multa kaikki vapaat viikonloput, etenkin sellaiset, jotka on mahdollisuus jotenkin linkittää agilitykisoihin. Jos jo tämän päivän hylly saa mut vetistelemään, en oikeasti ole varma, olenko valmis ottamaan selvää, mitä se tulevaisuuden nollarata tuokaan sitten tullessaan. Se veikkaamani viikon sairasloma, kun pää ei vaan kestä, voi hyvinkin olla todellisuutta .. ;D

Mä ohjasin Hipulle selkeän hyllyn, ei asiassa sitten mitään kiisteltävää. Tai no, ite Hippu päätti, että kun ei ohjausta tule, niin vedetään sitten kyseinen muuri sekä etu- että takapuolelta, jotta tulee varmasti tehtyä ja hyllyhän siitä napsahti. Mutta siis hyllyyn johti se samainen putkelta esteelle rynnimisongelma, minkä oon nyt itse kehittänyt. Ja hei, huomaatteko, kyse ei ole nyt siit, et Hippu ois esim. keksinyt jostain, ettei keppejen vikaa väliä tehdä vaan tää on ihan mun oma keksintö nyt! Tätä Marian opissa tahkottiin perjantaina jo aikas moneen kertaan ja välillä sain asian jo sujumaan, mutta ois vaan viä enemmän pitänyt ottaa aivokapasiteettia käyttöön ja tajuta kisoissa, että Just Tää on myös sellanen kohta. No, ens kerralla varmasti muistan sen :D Muuten radalla oli hyviä pätkiä, mm. kepit mentiin niin hienosti, ettei sitä voinut itsekään muuta kuin ihailla, loppusuora samoin oli sellainen, että hyvä etten taas jäänyt keskelle kenttää seisoa töröttämään ja ihailemaan, kun Hippu vaan paineli menemään taakseen vilkaisematta <3 Rata kokonaisuudessaan oli paljon mentävämpi kuin viime viikolla, enemmän sellaista, mitä miellänkin ykkösten radaksi :)

Itse rata ei mua saanut pyyhkimään kuitenkaan silmäkulmiani vaan taas kerran Hippu <3 Viime joulukuussa tein päätöksen, etten ilmoita Hippua kevätkaudelle ryhmään, kun se ei pysty keskittymään muiden ollessa samassa pienessä tilassa eikä näin ollen meidän treenaamisesta tule mitään. Hippu vaan kuumui kuumumistaan ja haukkua räkytti, mikään tai kukaan ei saanut sitä rauhoittumaan, kun se veti överivaihteen päälle. Ja se meni sille vielä hyvinkin helposti. Pohdin silloin jo oikeasti koko lajin lopettamistakin, kun se vaan tuntui paikallaan jankkaamiselta ja tuntui, että onko siinä meillä kummallakaan Hipun kanssa mitään saavutettavaa. Onko järkeä pitää koiraa hirmuisessa stressitilassa kentän laidalla muiden treenatessa vai onko tyydyttävä vain treenaamaan yksin? Entäs kisat sitten? Kenttäkisat ehkä juu, muttei halliin missään nimessä, sillä Hipulla vaan seinät kaatuu päälle, jos on pienessä tilassa paljon agilityaiheista menoa koirineen kaikkineen. Enkä mä ees tajunnut sitä aiemmin, tänään se iski mua otsaan sellasella voimalla, et meinas henki salpautua. Siellä mä lämppäsin koiraani hallissa, meidät oli kuulutettu jo valmistautuviksi ja alle kymmenen metrin päässä koira veti rataa ohjaajan kannustaessa sitä. Toisella puolella myös vuoroaan odottava koira tokoili ja toisella ohjaaja repi koiransa kanssa lelua. Ja mitä tekee Hippu? No seuraa mua, koska niin mä pyysin. Tarkassa katsekontaktissa ilmeenkään värähtämättä ja yhtään haukkumatta. Tuntuu, että tätä kirjoittaessakin mun sydän pakahtuu siitä ylpeydestä, mitä mä tunnen. Ei sillä, tää on taas niitä asioita, jotka kaikille muille on itsestäänselvyyksiä. Mutta kun me tosiaan oltiin siinä tilanteessa, et mietin, ettei tässä koko hommassa ole järkeä ja pohdin lopettamistakin ihan ajatuksella, niin ei sitä tunnetta voi kuvata sanoin mitenkään, kun tajuaa, että se kaikki on ylitetty ja vielä ihan huomaamatta. Ei mulla ole enää rajoituksia, minne Hipun kanssa menen kisaamaan. Hippu on ilmoitettu talveksi ryhmään ja innolla ootan, et päästään kunnolla treenaamaan ohjatusti, kun alkuvuosi oli kaikkien kremppojen takia vähän katkonaista. Kontaktilauta on Sussulta tulossa meille lainaan ja seuraavat kisat on jo merkitty kalenteriin agilityratoineen hyppäreiden lisäksi. Maria lisäksi valoi muhun uskoa perjantaina, ettei meidän kontaktikielto-ongelmakaan ole pohjaton. Niinpä hymy huulilla meillä on Hipun kanssa paljon suunnitelmia tän ihanan lajin varalle enkä usko, että se on välttämättä kovin kaukana se saikkuviikkokaan ;D Ainakaan vuosien päässä enää ..

Niinpä mä sit onnellisena radan jälkeen lähdin jäähdyttelemään Hippua, sitä uutta ja erilaista. Ei enää muille koirille huutamista, turhaa kuumumista ja holtitonta menoa. Tilalla koira, joka pysyy hallinnassa ja hakee kontaktia vähän väliä, koska se vaan on niin kivaa. Voi, ette voi uskoa, miltä tää tuntuu <3 Niinpä täytyy taas kerran sanoa, että kiitos Miira, Tony, Anu ja Leena Piira, koko tää teidän loistava yhdistelmä toi mulle sellaisen koiran, etten voisi enää parempaa kuvitella. Alusta asti me oltiin Hipun kanssa Pari, se oli rakkautta molemmin puolin jo ensi nuuhkaisulla silloin, kun Him oli vasta 5-viikkoinen, mutta nyt kun selkäongelmat on takana ja ollaan kulmiltamme hiuduttu yhteen, niin en voi sanoa muuta kuin että wau, mikä koira. Iskee niin suoraan sydämeen, ettei tosi <3

Vaikka siis tavallaan tää on tarina siitä, ettei kannata luovuttaa, vaikka se siltä tuntuisikin, on tää oikeastaan ennemminkin todiste siitä, etteivät koirat osaa kertoa meille sitä, mitä meidän pitäisi tietää. Tai no, ainakaan sitten me taas puolestamme emme osaa ymmärtää. Ensi kuussa meillä on taas käynti Piiralle ja mä odotan sitä kuin kuuta nousevaa. Viime kerran kaltaisia järkytyksiä emme todennäköisesti ja toivottavasti tule kokemaan, mutta on mielenkiintoista kuulla, kuinka kuntoutuminen on hänen näkökulmastaan tapahtunut. Haluan myös kiitollisena päästä kertomaan kaikista muutoksista, niin henkisistä kuin fyysisistäkin, jotka on Hipusta ollut huomattavissa tämän kaiken jälkeen. En tosiaan olisi sillon ennen joulua agilityn lopettamista pohtiessani uskonut, että yksi huonossa kunnossa oleva selkä olisi tämän kaiken takana. Varsinkaan, kun ei kukaan sitä tiennyt, että siinä selässä edes vikaa on. Kyllähän ne kaksi lääkäriä olivat todenneet, että Hipulla on vino lantio. Fyssari ja kaksi eri hierojaa olivat todenneet, että Hipulla on helposti jumiin menevä selkä. Mutta se oli vasta Piira, joka kertoi, ettei Hipulla ole oikeasti vino lantio vaan se on vinossa siksi, että lihakset vetää sen vinoon. Ja että toiselta puolelta selkää yhdestä kohtaa puuttuvat lihakset kokonaan. Pitkän kuntoutuksen jälkeen palattiin takas agilityyn ja eron menossa huomaa. Tosin vain ja ainoastaan henkisellä puolella ja ehkä nimenomaan mä itse, sillä mulle on moneen kertaan päivitelty diagnoosia selittäessäni, ettei Hipusta mitenkään nähnyt, et se oli kipeä. Aina vaan kaikki ajatteli, et se nyt vaan on sellanen. Hippu. Nyt onnellisen rennosti lenkillä ravaava pikkukoira kertoo mulle nykyään toista tarinaa. Nyt kun mä osaan sitä kuunnellakin. Ja olen myös oppinut, kuka Hippu oikeasti on <3 Ihmeitä siis tapahtuu.