.. että, kun kaikki on nyt niin mahdottoman hyvin, ni mitä kohta menee pieleen? :( *koputtaa puuta* Ja siis ei tosiaan sillä, et toivoisin jonkun menevän pieleen, mutta jotenkin tuntuu, ettei sitä Jessen jälkeen oo viä aiemmin tuntunut siltä, että sydän ois pakahtumaisillaan onnesta. Kaikesta ihanuudestaan huolimatta pessimisti (joka ei pety) väkisin puskee esiin koputtelemaan olkapäälle ja huomauttelemaan, ettei tää voi olla kestävä tila .. Ja voin myöntää, että osaltaan se onkin huijausta. Oon yrittänyt nimittäin päästä sellaseen tilaan, että en Jesseä juuri ajattelisi. Tiedän ja tahdon, että joskus viä pystyn ukkoa muistelemaan hymy huulilla, mutta vielä musta ei siihen ole, niin tällä hetkellä yritän asian suhteen keskittyä siihen ajattelemattomuuteen ja yrittää nauttia muista asioista. Kun muuten tää menee vaan ihan itkemiseksi. Ja nyt siis tosiaan oon siin onnistunutkin, ihan aiheen kanssa tosin :)

Tiistaina oltiin illalla agiliitelemässä Himpan kanssa. Treeninä oli irtaantumista, joten jo muutaman kerran nyt uuden suunnitelman mukaan käytössä ollut namikuppi pääsi kunnolla oikeuksiinsa. Kerta kerralta meni paremmin ja myös kepit sujui ongelmitta :) Mikä mieltä kuitenkin eniten lämmitti oli se, että Hippu pysyi nahoissaan. Se kykeni paremmin etsimään nameja ja paremmin temppuilemaan muiden ollessa radalla ja me jopa ohitettiin rata kerran seuraten niin, että Hippu seurasi eikä yhtään edes yrittänyt hinkua radalle muitten mukaan :) En tiä, pitäskö tätä uskaltaa ääneen sanoa (kun en tiedä tämänkään pysyvyydestä), mutta oikeasti tuntuu siltä, että Hippu alkaa jo ymmärtää tän kasassa pysymisen suhteen, et mikä on ideana eikä niin paljoa poksahtele. Ongelmaksi vuorostaan on muodostunut nyt lähdössä varastaminen, mikä ei aiemmin ollut ongelma, mutta jotenkin tuntuu, että Hipun on jossain päästävä ratkeilemaan ja se on nyt sitten tuo lähtö. Onneksi ei kisoja edessä, joten aikaa asian korjaamiseen on :)

Keskiviikkona olikin sitten jännä päivä. Mulle on muodostunut jo perinne, mitä ajattelen, kun Jaanan kanssa ajellaan kohti Kuttukuun tilaa. Ajatukset menee suunnilleen näin: Siis oikeasti!? Mitä mä taas ajattelin!? Ilmotin Hipun paimentamaan, vaiks en yhtään tykkää olla missään maalla hyttysten syötävänä .. Kahlaan pellolla kumpparit jalassa ja lampaat kävelee mun yli, miten tykkää ja mä kun en ees oikein niistä tykkää (tai lähinnä, kun en ymmärrä niin kanssakäyminen on hankalaa). Ei mun juttu. Tää on nyt vika kerta, me lopetetaan tää laji! Oman vuoron tullessa ahdistun ja ajatus ei kulje. En muista, mitä oon menossa tekemään ja oon varma, et Hippu on unohtanut koko jutun. Vartin päästä mun leuka hipoo maata ja niitä lampaankakkaläjiä, taas kerran :) Ja taas kerran mä muistan, miksi mä tän kaiken teen, vaikken asiasta muuten innoissani olekaan. Kun katsoo tuota pikkumustaa työssään, niin itku meinaa tulla. Mun ihmeellinen, upea paimenkoirani <3

Ensin mentiin siis Sinikan kanssa yhdessä. Sinikka onneksi on alkanut jo ymmärtää mun kykenemättömyyteni tähän hommaan ja avittaa. Mun itsetuntoni asian suhteen on ihan nollassa, ryven pohjamudissa ajatuksieni kanssa, kun oikeasti tuntuu, etten vaan osaa .. Kuljen ensin lampaitten perässä Hipun kanssa, mutta Hippu yrittää tehdä töitä vähän molemmille, joten siirrytään samaan paikkaan lampaitten eteen ja Hippu jää taa. Miten kauniisti paimennus taas sujuukaan, ajattelen. Jospa vain kaikki treenit oiskin niin, että Sinikka ohjaisi Hippua ja mä vaan huokailisin reunalla ihastuksesta .. Mutta ei, mun oma vuorokin koitti. Sinikka sanoi, ettei tule ollenkaan mukaan. Kehittelin päässäni jo suunnitelmaa kaatua pellolla olevaan ojaan teatraalisesti ja alkaa itkeä tekoitkua :D Että oisko jotain, mikä mut tästä pelastas .. Paljon yleisöäkin paikalla viä tavalliseen verrattuna .. Päästin koiran irti, Hippu kulki mun takana lampaitten lähelle pyytämättä, ei ees yrittänyt rynniä. Pyysin maahan ja siirryin itse lampaiden eteen. Sinikka sanoikin, että mä voisin kokeilla kulkea oikeinpäin eli siis naama menosuuntaan. Siihen ei olla viä koskaan ennen kyetty, ainahan sitä pääosin näkee kaikkien muittenkin vaan peruuttelevan pitkin peltoja. Niinpä mä sit käännyin oikeinpäin, kutsuin Hipun ja lähdin kävelemään. Yritin jossain välissä Hippua kehua, niin äimänä olin sen tekemisistä, mut Sinikka käski olla hiljaa :D Niinpä mä kuljin peltoa sikin sokin, portteja kierrellen ja niiden välistä lampaiden seuratessa sanomatta koiralle sanaakaan. Hippua ei juuri tarvinnut ohjata sauvallakaan, mä vaan kuljin naama menosuuntaan ja lampaat seurasi. Hippu kulki lampaitten perässä ja yhtä kertaa lukuun ottamatta se ei paineistanut lampaita mun päälle. Malttoi kulkea rauhassa takana, hiljaa haukkumatta ja rauhallisesti häntä kauniisti kannettuna. Voi elämä <3 Nytkin meinaa tulla itku, kun ajattelen. Olin siit niin ylpeä, ettei rajaa! :) Nyt aletaan sit ottaa hakuja yms. mutta tää perusjuttu nyt sujuu (ja pessimisti-minä lisää, että ainakin tällä kertaa) :)

Oodi sitten seurasi Hipun tassunjälkiä. Täysin samanikäinen kuin Hippu aloittaessaan, ehk 2cm korkeampi ja jokusen sata grammaa painavampi ja ehdottoman blondi, mutta muuten aikas sama tilanne :) Oodi hihnassa mentiin lampaitten perään kävelemään Sinikan kulkiessa edellä. Ensin oltiin vähän päiväkävelytyylillä, vaikkaki lampaitten pyllyt tais hieman Oodia ihmetyttää (siis, että mitä ne siin edessä tekee). Koko ajan kiinnostus kasvoi, hieman lähemmäksi piti päästä ja WUH! En tiä, tuliko se yllätyksenä, mut pikkukoira sai omalla äänellään lampaisiin vauhtia. Ääntä piti sit vähän kokeilla jo liikaakin ja Sinikka sai vähän jo komentaakin :D Häntä tomerana kulki pikkuneiti lampaiden perässä selvästi keksineenä, mikä idea. Kaarroksissa osasi kaartaa jo oikeaan reunaan ja paimensauvan ohjausta ymmärsi heti ensimmäisestä kerrasta. Aikamoinen Oodi mulla kasvamassa, kirjoitti Sinikka FBhen. Ja mä oon samaa mieltä :) Lammaskoirien Hippu-kakkonen täältä tulossa, varokaahan vaan! :D

Mä olen niin ylpeä nuista, ettei tosi! :) Musta on niin hienoa, että mulla on kaksi paimenkoiraa, jotka osaa paimentaa. Koska kertoo sekin ihan jo koiran toimintakyvystä, jos ja kun tuohon kykenee. Oodihan tietty on ihan alussa, mutta mihin neidin kanssa viä päästäänkään. Ja mikä parasta, mulla ei ole osaa eikä arpaa tän asian kanssa. Saan hehkuttaa ihan rauhassa niiden paimennuksista, koska se vaan on niitten geeneissä. Mä ylpeänä ja onnellisena maksan kurssit ja päästän neidit töihin. Ja ehk mäkin viä jotain opin, vaikka ees paremmin peruuttamaan, jollei muuta :D Luulisi, että toisen koiran kanssa edes joku asia ois paimennuksessa helpompaa .. Ainakin toivoa voi, mutta voi olla, et oon ihan toivotonkin :D

Eilen aamulla sitten aloiteltiin ihanaa aurinkoista aamua Saviskassa. Kontakteja ja keppejä, ei muuta tällä erää. Hippu ei kieltänyt puomia eikä keinua kertaakaan ja etenee hyvällä vauhdilla. Lisäksi vaikuttaa varmalta, ei siis hiipimisestä tms. tietoakaan. Ehkä meillä siis tän asian suhteen on toivoa .. :D Keppejen kanssa Sussu oli targetilla ja paikalle sattunut talviohjaajamme Tuija sitten käveli keppejen toisella puolella. Hippu ei edes huomannut ja Tuija pääsi jo taas vähän lähemmäksikin. Eli projekti kepit kuntoon etenee tältä osin :)

Puol neljältä oli sitten aika napata nuorempi neiti matkaan ja lähteä Sorsasaloon mätsäriä järjestämään. Oodille dogsitteriksi lähti Sofia, joka helpotti kyllä tilannetta paljon. Isot kiitokset Sofialle viä tätäkin kautta! :) Järjestämisen lomassa me käytiin Oodin kanssa pyörähtämässä kehässä. Edelleen käveli hienosti hihnassa, seisoi hyvin maassa ja myös pöydällä. Pöydällä en tällä kertaa antanut tuomarin koskea vaan oltiin ihan naminsyöntilinjalla. Oodi ei yhtään väistänyt tuomaria, joten voi olla, ettei se enää tällä kertaa olisi ollut ongelma, mutta otettiin silti varman päälle. Mieluummin vähän varovaisesti aloitellaan kuin sitten korjaillaan tilannetta myöhemmin. Nyt jäi ainakin siis tosi positiivinen kokemus neidille pöydästä :) Ja huomennahan ollaan pentupäivillä, joten lisää pöytätreeniä luvassa. Vähän jo edetään taas asiassa, mutta hampaista taidan pitää viä vieraat irti, niitä voi treenailla muuallakin kuin pöydällä seisten :)

Oodi kyllä taas kerran yllätti mut positiivisesti :) Häkkiin, kun neidin laittoi niin rauhottuminen tapahtui välittömästi. Paljon Oodi kulki mukana toisia koiria haistellen ja tuttavuutta tehden, mutta illan tullen väsymys alkoi jo näkyä. Koko ajan pienempiä ja pienempiä hetkiä Oodi oli häkistä pois ja enemmän huililla. Lopussa jopa näytti nukkuvan häkissään vaikka mätsäri pyöri täyttä häkää ympärillä :) Koirien suhteen Oodi oli jo ehk enemmän oma itsensä. 6-kuisen leongergin yrittäessä tulla haistelemaan Oodi peruutti vauhdilla, mutta niin kyllä olisin tehnyt minäkin, Oodi kun oli toisen pään kokoinen kokonaisuudessaan. Pienemmät koirat olivat kuitenkin kivoja kavereita ja erityisesti toista kertaa nähdystä Helmi-nahkasta Oodi tykkäsi. Siinä mielessä mätsärit on kyllä niin hyviä tapahtumia pennulle, kun pääsee tapaamaan tosi monen rotuisia koiria :) Oodi saikin illan aikana monta uutta tuttavuutta eri roduista. Esimerkiksi mopsia me ei oltu aiemmin tavattu missään, mutta nyt Oodi pääsi sellaiseenkin tutustumaan.

Mietin just eilen, ettei voi olla pennun sosiaalistaminen enää helpompaa. Oodi nyt tosin on jo sen ikäinen, ettei se akuutein vaihe enää ole vallalla, mutta kyllä se edelleen on noin nuorta pentua hyvä kuljettaa monessa mukana. Ja niin kivaa, kun tällä viikolla on ollut monenmoista kivaa tekemistä, niin tuo sosiaalistaminen tapahtuu samalla vähän kuin huomaamatta (vrt. jokunen kuukausi sitten 25 pakkasta ja mä suuntaamassa pennun kanssa bussilla kaupunkiin ihan vain siksi, että nähdään ihmisiä jne). Tänään me vietetään kuitenkin ansaittua huilipäivää, tai no siis koirat viettää, mun pitää lukea tenttiin .. Huomenna ollaan sit levänneitä, kun lähdetään shelttejen pentupäiville :)

Olin jo aikeissa lopettaa romaanini tältä erää, mutta pakko viä sanoa. En tiä, onko se tuo hallinnan lisääminen agissa. Tai oonko onnistunut jotain muuta muuttamaan omassa käytöksessäni. Mutta jo paimennuksessa Sinikka sanoi, että Hippu on kasvanut aikuiseksi. Että se ei enää poksahtele sielläkään (ei sitä tosin enää kovin usein siä tehnyt) vaan hillitsee itsensä ja tekee töitä. Mut myös kotona, se ei haukahtele niin paljoa, innosta tms. mistä yleensä tulee yksittäisiä haukkuja lenkille lähtiessä jne. Se tarjoaa monissa kohtaa seuraamista, siis aivan upeaa sellaista. Ja se oikeasti tuntuu olevan hallussa jo sillä tasolla, et voisin pitää sitä irti missä tahansa ja aikas lailla oon monessa kohtaa niin jo tehnytkin. Jotain on muuttunut, ehkä kiitos sen tehdyn ajatustyön (tai sit ei :D). En mä just nyt tiä, oon vaan ällistynyt ja sydän meinaa ratketa, ku oon niin ylpeä <3 Toivotaan siis, et tää on pysyvää ja jatketaan ajatustyötä, mihin sillä viä päästäänkään, jos tää on sen ansiota .. Muutosta joka tapauksessa ilmassa hyvään päin ja Oodin kanssa elämä edelleen vaan samaan hyvään suuntaan :D Meidän on hyvä näin :)