Niin me käveltiin hiljaa ja mitään sanomatta, Hippu ja mä. Treeneihin ja takas on noin nelisen kilsaa eestaas ja hihna oli ihan turha kapine, mitä me sillä. Liikenne ei meitä haitannut ja vastaantulevat ihmiset ihastelivat ääneen, miten ihanasti Hippu kulki joko mun vierellä tai takana ihan lahkeessa kiinni. Mä vaan hymyilin hiljaa mitään sanomatta ja niin me jatkettiin matkaa, majakka ja perävaunu :) Ei siihen tarvita sanoja, edes yhden yhtä käskyä, kun me molemmat tunnutaan jo ajatuksen tasolla tietävän, miten asiat toimii. Ja ei, tää ei ollut mikään mun haaveuni, vaan nykyään ennemminkin mein arkea. On aikas todennäköstä, että tätä lukiessa kuulette kuin mun sydän nauraa. Kikattaa suorastaan, iloisesti ja suoraan siätä sydämen pohjasta asti. Niin, että (taas kerran) vierähtää tästä pakahduttavasta onnen tunteesta kyynel poskelle .. <3

Me puhuttiin tästä Anun kanssa yksi ilta pitkä puhelu ja Anu vannotti, että mun on tää mein matka Hipun kanssa viä tänne kirjotettava. Se tarinan kirjottaminen on aloitettu jo, mutta koska niin monta asiaa on viä kesken, on myös tarina kesken. Mutta sen aika koittaa vielä .. Sitten tekin lukijat, jotka ette Hippua henk.koht tunne, tiedätte, ettei tämä tilanne ole mikään selviö. Ennemmin se on tunteja, tunteja ja vielä lisää tunteja syvällisiä keskusteluja ihanien ystävien kanssa, työtä, oman tiensä etsimistä ja oikean asenteen löytämistä, erheitä, takapakkeja ja uutta toivonkipinää. Ja mikä parasta, tällaisia päiviä kuin tänään, viä aikas usein nykyään <3