Näin viime yönä pitkästä aikaa Jessestä. Juuri muuta en muuta unesta muista kuin sen, että keksin sen lopulla, että olen menossa Jesseä tapaamaan enkä osannut mitään muuta ajatella tai mihinkään keskittyä, kun olin vaan niin onnessani (vaikka en kyllä unessa tiennyt Jessen olevan kuollut). Jonin herätyskello herätti mut juuri, kun olin pääsemässä Jessen luo, mutta se ihana odotusolo jäi koko päiväksi mieleen ..

Iltapäivällä sen sitten keksin. Tänään on päivälleen viisi vuotta siitä, kun Jessen kanssa Joni ja Alma lenkillä tavattiin. Muistan sen päivän kuin eilisen :)

Aurinko paistoi kauniisti ja kevät oli sinä vuonna jo niin pitkällä, että katupöly oli vallannut maailman joka sopukan. Jesse oli saanut viikon silmätippoja silmätulehdukseensa ja juuri tuona samaisena tiistaina soitin taas aamulla eläinlääkärille, kun silmä ei tuntunut asettuneen yhtään, vaikka kuuri loppui. Eläinlääkäri sanoi, että toisin Jessen uudelleen näytille, että tarviiko silmästä joku tiehyt (tms. en enää muista) punkteerata vai riittääkö uusi kuuri silmätippoja. Eläinlääkäriin lähtöön oli reilu tunti aikaa ja Jesse piti vielä ennen bussireissua käyttää pissalenkillä. Muistan, kun soitin äipälle ja itkin, kun mua niin huolestutti, kun Jessellä joku oli huonosti, se kun oli mun ensimmäinen, ainoa ja rakkain. Aina mä sen kuolemaa pelkäsin ja meinasin tuossa muutama päivä sitten tappaa Sussun nauruun, kun tätä tarinaa muistelin eikä Sussu meinannut puolestaan jäädä naurultaan henkiin ajatellessaan, että mä pelkäsin, että mun koira kuolee silmätulehdukseen :D No joo, kieltämättä se aikas hauskalta vaikuttaa nyt eikä tätä hymyilemättä voi itsekään kirjoittaa :D

No, järkevää tai ei, olin ihan masiksessa koko jutusta ja lähdettiin kiertämään pari lähikorttelia, jotta Jesse saisi hätänsä tehtyä ja ennätettäisiin kuitenkin hyvissä ajoin bussille. Juuri lenkin loppupuolella näin miehen tulevan mäyräkoirapentunsa kanssa ohittamamme talon ovesta ulos. Ajattelin pennun omistajan olevan juurikin sellainen, joka haluaa pentuaan kaikkien koirien kanssa sosiaalistaa ja koitin masisfiiliksissäni paeta parhaani mukaan paikalta, kun en ollut yhtään seurustelutuulella. Jessehän oli sellainen kaikkien kaveri, joka ei välittänyt oliko kyseessä uros vai narttu, mutta erityisesti vanhemmiten Ukko antoi muiden koirien vaan jäädä omaan arvoonsa ja lönkötteli omia menojaan. Etenkään pennut eivät kuuluneet Jessen suosikeihin, eivät nuorempanakaan, sillä Ukkohan oli jo syntyessään vanha ja viisas, mutta erityisesti iän myötä vielä vähemmän oli Ukolla kiinnostusta pentujen riekkumiselle, joten pennut päästiin aina ongelmitta ohi Ukon ees vilkaisematta. Paitsi tämän pennun.

Ennen kun huomasin, oli mulla asfaltilla makaavat 12,5 kiloa, jotka eivät maanittelusta, käskystä eivätkä pienistä hihnan nykäisystä ottaneet onkeensa vaan Ukko makasi pitkin pituuttaan asfaltilla miestä ja pentua odottaen. En nyt kehdannut olotilastani huolimatta raahata reilua kymmentä kiloa pitkin asfalttia, joten mun oli vaan alistuttava kohtaloon ja jäätävä tervehtimään miestä koiransa kanssa.

Ei se ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Tai no, näin mä oon aina ajatellut, mutta tajusin just Jonin kanssa puhuessani, että mä muistan tarkalleen, miten mä olin pukeutunut, miten olin meikannut ja millainen ilma oli. Aika hauskaa, koska sen päivänhän ei pitänyt olla mitenkään erilainen :D

Monen monta lenkkiä, tapaamista ja kuukautta myöhemmin me vasta se myönnettiin se, mikä totta oli. Se, minkä Jesse taisi tietää jo ennen kuin kukaan muu. Mun vanha ja viisas Ukkoni piti huolen, että mulla olisi ihana mies sitten, kun hän itse ei enää täällä olisi <3 Kyyneleet poskia pitkin valuen kiitän taas kerran mielessäni maailman viisainta ja maailman parasta ensimmäistäni siitä, että elämä on niin kuin on. Kiitos <3