kuva Kirsti Immonen

kuva Kirsti Immonen

Vaikealta tuntuu kuvitella, että Hipun syntymästä on jo neljä vuotta! Toisaalta yhteinen matkamme tuntuu sisältäneen paljon, joten ei ole ihme, että siihen on mennyt aikaa. Paljon hyvää, paljon huonoakin ja monen monta ihmeellistä asiaa. Silti osaan niin kuvitella sen tunteen, kun näin nuo yllä olevat kuvat ekaa kertaa. Olin viikkoa aiemmin saanut tietää, että tuo maailman kaunein trikkityttö on mun ja siinä kohtaa, kun nää kuvat Kirsti julkaisi, olin ihan mennyttä naista. Miten voi olla, että mulla oli sellaista tuuria, että just mä sain tuon kauniin ja viä ihanan luonteisen tytön!? En oikeastaan tajua sitä vieläkään :)

Kaikki alkoi pikkunenäpususta, kuten jo tiedossa on. Sen jälkeen me oltiin Hipun kanssa erottamattomat eikä muut vieraat kiinnostaneet neitiä yhtään mun ollessa paikalla. Musta on olemassa vaiks kuin monta kuvaa tuijottamassa Hippua Kirstillä ja ekaa kertaa en näytä ihan idiootilta kuvissa. Se taas johtui täysin siitä seikasta, etten ollut ollenkaan tietoinen kamerasta. Näin vaan silmissäni tuon maailman kauneimman pikkuotuksen, joka kohta asustaisi ja eläisi kanssamme <3

Kotona Hippu oli paljon mun perään ja esim. ulkona mun yrittäessä opettaa sille, ettei mua kannata hukata silmistään, Hippu pinkoi hetkeksikin mut kadotettuaan suoraan takas kotia. Ei pentuaika ylipäänsä Hipun kanssa mitään helppoa ollut, toivuin Hipun aiheuttamasta immuniteetista pentukuumeelle vasta oikeastaan silloin, kun Oodi alkoi tehdä tuloaan ajatuksiini (siis ei Oodina vaan ihan pentuna, enhän mä tiennyt, et sen piti olla Oodi <3). Rasittava pikkuotus, jolla tuhottomasta virtaa tehdä pahojaan, ei suuria, mutta vuokrakämpässä koko ajan huomiota vaativia tuhoja, mikä oli kyllä erittäin kuluttavaa. Onneksi äippä kävi välillä pelastamassa mut, jotta mä edes joskus sain nukkua (muistan nukahtaneeni kerrankin keittiön lattialle, kun vaan niin väsytti :D).

Hippu ei vaikuttanut millekään helpolle luonteelle, vaikka se pentulaatikossa ja Kirstillä ihan toiselta koiralta oli vaikuttanutkin. Noh, syyhän siihen selvisi vasta nyt maaliskuussa Piiralla (minkä kestämisestä en enempää voisi enää olla pahoillani), mutta ei sillä oikeastaan ollut merkitystä, vaikka ei elämä helppoa ollut. En olisi voinut (enkä voisi) enempää tuota pikkumustaa rakastaa. Hipun kanssa se vaan alusta asti kolahti sellaisella tasolla, etten tiedä, että tämä ikuna voisi olla toiste mahdollista <3

Tuosta alakuvan katseesta, joka mulle usein päivässä suodaan, ei voi olla erehtymättä. Eikä siitä, että häntä mut nähdessään heiluu eikä sille mitään voi. Eilenkin Hippu yritti nukkua sohvalla kerällä, mutta mun ilmestyessä näköpiiriin alkoi häntä ärsyttävästi hakata suoraan kuonolle. On vaan olemassa asioita, joille vaan ei voi mitään <3

Mä arvostaisin Hippua ihan Hippuna eikä se tosiaan ois tarvinnut mitään epäonnista alkua, jotta niin olisi. Mutta niin kun varmaan tiedätte, asiaa, mikä ei ole itsestäänselvä ja jollei sitä mahdollista ole edes sellaisena koskaan pitää, osaa arvostaa ihan erilailla kuin sitä, jonka itsestäänselvyyden saattaa joskus unohtaa. Mulle ei ole itsestäänselvyys, että Hippu kulkee hiljaa hihnassa, ei hauku koirille, ihmisille, lastenrattaille, perhosille tai mille sitten vaan voisikaan keksiä haukkua. Mulle ei ole itsestäänselvyys, että Hippu hakee musta turvaa, nyt kun se vihdoin on sen keksinyt, että musta ihan oikeasti on apua. Mulle ei ole itsestäänselvyys, että Hippu odottaa hallilla vuoroaan häkissä hiljaa tai että se ylipäänsä pystyy kuumumiseltaan mitään tekemään. Tällä hetkellä siis ihan tavaelämä on yhtä taivasta, hymyä ja euforiaa sen kanssa. Ei kaikki yllä mainittu vielä täysiaikaisesti vakiona toimi, mutta siihen ollaan koko ajan enemmän menossa. En silti voi sille mitään, että suurimman osan aikaa mut löytää lenkkeilemästä hymyillen kuin idiootti :D

Niinpä idioottihymy huulilla toivotan maailman parhaalle pikkumustalle oikein ihanaa syntymäpäivää! <3