Hippuset

Käytiin toissa sunnuntaina koirauimalassa, tällä kertaa ihan oman perheen voimin. Videotakin ois tarjolla, mutta haaveilisin taustaäänien poismuokkauksesta ja se ei näillä 9h työpäivillä oikein meinaa onnistua, hyvä et tää kirjottaminenkaan .. :D Videoon palaamme siis toivon mukaan myöhemmin :)

Hippu pääsi altaaseen ensikertalaisena. Ansku kantoi Hipun samalla lailla keskelle allasta kuin nää muutkin on aloittaneet ja Hippu ui kohti ramppia. Toisin kuin Oodilla, tästä oli rentous kaukana, mutta se nyt oli odotettavissakin, sillä Hippu ei ole koskaan osoittanut kiinnostusta veteen (tai no ainakaan sen jälkeen, kun kiinnostus johti laiturilta järveen Hipun yllätykseksi). Pelastusliiveistä huolimatta Hippu oli aikas lailla vakuuttunut siittä, ettei tästä tulla hengissä selviämään. Parin rampille uinnin jälkeen mä menin perinteisesti toiselle puolelle allasta Hippua kutsumaan. Hippu-raukka itki rampilla, että älä kutsu, kun mä en tahtoisi tulla. Kutsua ei kuitenkaan voinut vastustaa, joten Hippu ui mun luo ja yhtä matkaa mentiin sitten laitoja pitkin rampille, Hippu uiden ja mä vieressä kannustaen. Ei Hipun uimisesta koko kerralla mitään rentoa tullut, muttei sellaista Anskun mukaan tarvinnut olettaakaan tapahtuvan näin pian. Rentoutumista kuitenkin tapahtui edes hieman :) Uintityyli pysyi vaan koko ajan Hipulle ominaisena yltiötehokkaana ja Ansku sanoikin, ettei ole kenenkään koiran nähnyt aiemmin olevan niin tosissaan. Sitähän mein Hippu on. Aina jotain tehdessään.

Oodi puolestaan paljastui saukoksi :) Kyllähän moon tiennyt, että neidillä son pienestä kiinni se uiminen, pennusta asti järvi on vetänyt ihmettelemään ja tutkimaan kahlaten ja tassuilla pärskyttäen, mutta se viimeinen potku on vaan puuttunut. Viimeksihän Oodi ui tosi rohkeasti mun pyynnöstä ja oli kyllä selkeästi nähtävissä jo silloin, ettei se tosiaan ollut mikään negatiivinen kokemus. Noh, sunnuntaina se sit todistettiin, sillä hyvä, et ennätettiin Oodille saada liivit päälle, niin neiti oli jo altaassa. En mä ennättänyt mennä sinne edes Oodia houkuttelemaan, kun neiti vetäs jo viime kertaisen ringin, et hei kattokaa, kyllä mä muistan, mitä täällä viimeksi tehtiin. Ja sen perinteisen alkuloikan höystämänä, mites muuten :D

Oodin uitto paljastuikin siis yltiöhelpoksi, Oodia kun ei kertaakaan tarvinnut pyytää uimaan. Niinpä Oodi sai uida itse ja me sit keskityttiin Hipun ja Alman uittamiseen enemmän. Oodi ui aina jonkun lenkin, välillä itse ja välillä jomman kumman mukana, takas rampille, loikka altaaseen ja taas menoksi :D Mulla oli kyllä niin hymyssä pitelemistä, kyllä tää oli taas yksi asia, minkä suhteen oon Oodista ylpeä <3 Toinen ui niin hienolla tekniikalla ja niin innoissaan, ettei varmasti ole epäilyksiä siitä, mitä me ens kesänä harrastetaan ;D Me siin sit jo puhuttiinkin, et mein pitää alkaa lenkittää Oodi ens kesänä pelastusliivit päällä, jollei mennä hihnalenkille, sillä täältähän ei juuri löydy lenkkejä, minkä varrella ei olisi järveä :D Jos blondi polskii koko ajan, on oman jaksamisensa vuoksi kuitenkin hyvä olla liivit turvana, vaiks tekniikassa ei kyllä enää parantamisen varaa olisikaan.

Almakin oli omalla porukalla rennompi ja käännökset sujui tällä kertaa molempiin suuntiin. Oodihan meni jo altaassa kuin vanha tekijä, ei yrittänyt reunoilta ylös vaan kääntyi aina tarpeen mukaisesti suuntaan tai toiseen, mitä sitä nyt tuollasista asioista ees ongelmaa tekemään, kun uiminen vaan on niin kivaa :D Almallakin alkoi olla jo samankaltainen meininki, ainoa vaan, et Alma koitti tikata Oodia kerran kuonoon ja toisen kerran Alma ui suu auki Oodin takapuolen perässä, onneksi Jonin ärähdys pelasti blondin. Alma on vaan niin omistushaluinen, ettei tosikaan, niin se näkyy myös tässä, ettei kukaan muu saisi altaassa uida. Ollenkaan.

Hippukin ui Oodin kanssa samaan aikaan ja siin oli kyllä Oodilla ilmeessä pitelemistä :D Oodi ui tyynenrauhallisesti lenkkejään ja Hippu tuli välillä sit sekaan polskimaan. Hirveellä huitomisella pikkumusta yritti saada blondia kiinni ja Oodilla oli kyllä niin ihmettynyt ilme, ettei tosi :D Ei kai voinut ymmärtää sitä kaikkea kiirettä ja hosumista, kun ihan rauhassakin voi uida hienolla tekniikalla ja arvokkaan prinsessaisesti kuten kuuluu ;D Hyvin kuitenkin tyttäret uivat vierekkäinkin ja mä ainakin kuvittelin, et se teki Hipullekin hyvää nähdä Oodin ottavan asian ihan coolisti, vaiks veden varaan oltiin jouduttukin. Ehkäpä se mallioppimisella tästä sit etiäpäin .. :)

Hipusta ja Oodista tuis vallan mainioita kuulokoiria, jos multa menis kuulo ;D Ne nimittäin ain bongaa mun kännykän soivan ja tulevat mun luo, jos en heti vastaa. En tiä, mistä lie ovat keksineet, mutta Hippu ja Oodi reagoi aina mun kännykän soimiseen. Jonin kännykkä ei niinkään saa reaktiota aikaan, mutta mun saa, aina. Jos vastaan puhelimeen kohtuullisessa ajassa (millä tää sit lie onkaan määritetty), niin tytöt jatkaa uniaan. Jos vastaamiseen menee syystä tai toisesta liian kauan, molemmat tulee kuin kutsusta mun luo ja ovat selvästi levottomia, että etkö sä nyt vastaakkaan, vaikka se soi!?

Vaiks jo itsessään tääkin on musta hauska itse kehitelty ominaisuus tytöissä, pisti likat yksi ilta vielä paremmaksi. Mä nimittäin ihastuin joskus varmaan jo puolitoista vuotta sitten Pariisin Kevään esittämään Tämän kylän poikii -biisiin ja son siit asti soinut mulla soittoäänenä. Sillon toissa syksynä se soi enemmänkin radiossa, mutta kaikkien muiden ilmeisesti kyllästyttyä siihen mua edelleen viehättävään rallatukseen, ei se juuri enää kuulu muualta kuin mun soittoäänenä. Niinpä siin oli tytöille ihmettelemistä, kun radiosta alkoi soida Tämän kylän poikii ja mä en vastannutkaan puhelimeen :D :D Eli sen lisäksi siis, että ne tietää, että puhelimen soidessa pitää siihen vastata, tietää ne myös, että soittoäänenä on Pariisin kevät!! :D Niinpä tytöt sen biisin hetken soitua tuli molemmat hämmentyneinä mun luokse ja kävivät välillä radion luona ja tulivat taas takas mun luo, että jos nyt sit vastaisin siihen puhelimeen .. :D

Loppukevennykseksi mietin myös vaihtoehtoa, että tytskät vaan aina Pariisin kevään soidessa syöksyy mun luo, jotta vastaisin äkkiä siihen puhelimeen, ettei vaan tarvia kuunnella sitä kauheeta biisiä! Eli onko teoria sittenkin se, ettei tässä ole sittenkään edes kyse puhelimen soinnin ilmaisusta vaan ko. biisin kuuntelun lopettamisesta, kuka tietää ;D

.. siis ees kirjoittaa blogiin :O Paljon aikaa ja paljon juttuja, mut jotenkin en vaan ennättänyt, kyennyt, pystynyt :(

Hippu vaikuttaa täysin terveeltä ja son tärkeintä :) Vielä tän viikon jatkuu Tylosin -kuuri, joten sinänsä ei kai voi lopullisesti huokaista helpotuksesta ennen kuin se on loppu, Hill's i/d on loppu ja palataan takas norminappulalle ja normielämälle. Mutta hyvältä tää ainakin nyt vaikuttaa :) Ens viikolla Hippu pääsee takas omiin treeneihinsä ja alkaa lisäksi treenata Jonin kanssa agilitya :O Katsotaan nyt sitten, miten vakavaksi se menee tai meneekö ollenkaan, mutta pääseepähän Joni ainakin vähintään harjottelemaan agilitya jo nyt eikä vasta sitten seuraavan koiransa kanssa, johon todennäköisesti on viä aikaa .. Jääkiekkoilijataustalla ja paljon nopeammalla liikkumisella voi päästä pitkälle ja luulen, et mikä tahansa tyyli mennä eteenpäin on parempi Hipun kanssa kuin mun joka puolelle huitova holtiton olemukseni :D Ja ei, en mä nyt ihan sellanen ole oikeasti, just taas sain kuulla palautetta Oodin kanssa rataa tehtyäni, että on se vaan uskomatonta, miten erilaisesti mä ohjaan, kun Oodin kanssa ohjaan varmasti ja luottavaisesti enkä turhia huido. No ei kai siin panikoida tarvikaan, kun tietää tasan tarkkaan, minne blondi on menossa <3

Hipun kanssa ollaan siis vaan vietetty rentoa tammikuuta. Lenkkeilty ollaan omalla porukalla ja Sussunkin porukan kanssa, vierailtu Sussulla leikkitreffeillä, leikitty aktivointileluilla ja maattu kainaloikkain sohvalla. Hippu vaikuttaa olevan ihan onnellinen koira ilman agilityakin, mutta luulen, et poissa silmistä, poissa mielestä toimii tässä kohtaa. Yhtenä päivänä kuljettiin hallin ohi lenkillä ja kyllä se aiheutti selvää terästäytymistä jo pelkkä sinnepäin suuntaaminen. Mutta välillä ihan hyvä pitää kunnon taukoja, tuolla hallilla kun ei ole pakko edes juoksujen takia pitää taukoa. Jospa nyt sit saatas kevät treenata putkeen :) Ja taukoa tulee jossain kohtaa sit taas, kun tarkoituksena ois Hippu steriloida. Joten kyllä ne tauot tuntuvat löytyvän ihan luonnostaankin ..

Oodilla on sit taas elämä ollut kaikkea muuta kuin taukoa :D Viime viikolla tein testiviikon, että missä kohtaa tulee totaalihyytymys blondille ja se tuli siin neljän treenin, mätsärin, shoppailun, useitten leikkitreffien ja lenkkien jälkeen. Normistihan mein elämä nyt on kaukana tuollasesta yliaktiivisesta ainakaan yhden koiran kohdalla, mutta kyllä sen vaan heti itse huomas, kun ei ollutkaan toista koiraa ja itse oli tottunut menemään. Tän viikon treenin myinkin sitten Hennalle ja Bettylle, jotta me tänään Oodin kanssa vaan huilaillaan ja huomenna sit suunnataan omiin treeneihin :)

Tässon pari päivää vietelty tyttöjen kanssa ihan vaan keskenämme, kun Joni on taas työmatkalla. Eilen sheltit meni mun työpäivän ajaksi Sussulle leikkimään ja Alma oli mukana töissä, tänään onneksi iltavuoro takaa sen, että koirat pärjää siihen asti, kun Joni illalla tulee :) Ja huilia taitaa tarvita tää porukka, aikas väsyneitä olivat kaikki, kun eilen lopulta kotia päästiin.

Tälle viikolle ei siis ihmeitä ole suunniteltukaan, Oodi treenaa kerran pari ja perjantaina suunnataankin Jyväskylään viikonlopuksi :) Katsotaan, jos saisin vaiks videoo mein sunnuntain uintireissulta, kun mennään ekaa kertaa koko porukka kerralla. Myös Hippu, joka ainakin tähän asti on vihannut vettä enemmän kuin mitään ;D

Oodi tuli just hetki sitten Sussulta kotia, minne sen eilen jätin, jotta Hippu sais tän päivän huilata rauhassa. Tytöt kun ovat niin tiiviisti aina toistensa kanssa, niin arvelin, ettei Hipun huilaamisesta tule mitään, jos Oodi on kotona. Nyt blondi on jo unten mailla, sen verran vuorokausi Sussun porukan kanssa väsytti. Ennen unille menoa Oodin oli kuitenkin pidettävä huolta siskosta <3 

Täällä menee onneksi jo taas aamua paremmin. Tokan teelusikallisensa ruokaa Hippu söi jo ahmimalla ja ulkonakin oli taas entistä pirteämpi. Kyllä se elämä vaan näyttää voittavan, vaikka vielä aamulla toiveikkaasti, mutta pelonsekaisin tuntein tähän suhtauduinkin. Yksi kiputärinäkohtaus on tullut tähän päivään, mutta muuten tuntuu Hipulla olevan kaikki hyvin. Ja jalkeillakin Pikkumusta on jo enemmän :) Melkein siis uskallamme huokaista helpotuksesta ja onhan meillä sentäs nyt tuo Oodi, joka hoitaa <3

Viime uusi vuosi meni ihmeellisen hyvin. Ja ei siis nyt yhtään viitaten raketteihin tms. koska ainoa, joka meillä säikkyy raketteja, on Alma ja sekin pystyy ihan hyvin olemaan rennosti niin kauan kuin itse ollaan kotosalla ja on vähän melua ympärillä. Jessellä vaan oli tapana viimeisimpinä vuosinaan kehittää raju mahaongelma ja nimenomaan ain uuden vuoden aikaan. Viime vuosi selvittiin ilman vastaavaa ongelmaa, mutta tänä vuonna Hippu päättikin sitten ottaa taakan kannettavaksi harteilleen :(

Meillä oli suunnitelmana, että tytöt ovat tän viikonlopun Sussulla hoidossa ja me mentäs Jonin siskon luokse toivottamaan uutta vuotta tervetulleeksi. Mä vein jo eilen aamulla koirat Sussulle töihin mennessäni ja idea oli sitten, että seuraavan kerran nähdään sit maanantaina. Tuli kuitenkin torstaina sitten puhetta Fannyn trimmaamisesta ja niinpä mä sit vielä eilen töitten jälkeen kävelin Sussulle trimmaamaan Fannyn ja sen jälkeen tyttöjen hoitorupeaman oli tarkoitus alkaa. Hipulla oli ollut vähän maha löysällä pari päivää, ei mitenkään edes niin, että olisi ulos pyytänyt, mutta silloin kun ulkoiltiin, jos kakkasi, niin housupyykille jouduttiin.

Eilen sitten sain Fannyn tassut valmiiksi ja aloin tekemään lähtöä niin Hippu alkoi käyttäytymään kummallisesti. Eka, kun lähdettiin Sohvin huoneesta, Hippu jäi sinne makaamaan, vaiks me kaikki poistuttiin siätä. Sitten kun kutsumalla saatiin se tulemaan mukaan, Hippu käveli kuin olisi ontunut joka jalkaa ja hetken päästä kävi makaamaan eikä suostunut enää kävelemään. En yhtään tajunnut, että sillä sattui mahaan viä siin vaiheessa, jotenkin en ollut yhtään osannut ottaa sitä aamuista mahan löysyyttä sillä mielellä. Ajattelin, et josko se oli vastaantulovouhotuksissaan loukannut tassunsa vaiks portaissa, mutta oli vaan kovin hankalaa paikallistaa, että mikä jalka. En mä nyt sit voinut jättää Hippua sinne, joten muutettiin Hennan kanssa suunnitelmia ja suunnattiinkin meille kahvittelun sijaan Hippu kainalossa. Matkan Hippu oli mun sylissä ihan ok, mitä nyt tärisi välillä. Sama jatkui kotona, hetkittäin näytti, että Hippu piristyi, ilmeestä tuli valppaampi ja taas välillä nosteli tassujaan kummasti. Mullei enää itsellä toiminut siin vaiheessa enää aivot olleskaan ja niinpä mä sit soitin Miiralle, kun tiesin, että siihen vastaukseen voin luottaa, jonka siätä saan. Miira kyselikin multa kaikki fiksut kysymykset ja siin kohtaa viimestään tajusin, ettei mun pää enää ajatellut yhtään järkevästi, pelotti vaan niin paljon. Niinpä mä sit soitin heti seuraavaksi päivystykseen ja sinne sit suunnattiin. Mun soiton perusteella eläinlääkäri oli pelännyt, että Hipulla on vatsalaukunkiertymä ja se meilläkin oli jo käynyt mielessä. Googlettelin siin tosin ja oireet ei täsmänneet ja onneksi röntgenkuva kertoi samaa :) Siellä oli nimittäin yksi tosi reppanan näköinen koira puolitajuttomana makaamassa ja sen jälkeen kun paljastui, ettei Hipulla ole vatsalaukunkiertymää kertoi se lääkäri, että ko. koira oli siit syystä viime yönä leikattu ja viettää kuulemma vielä tulevaisuudessakin aikaa siä, niin iso juttu se on.

Eläinlääkäri oli aivan tosi tarkka, kyseli hurjan paljon ja otti Hipun tilanteen tosissaan. Lopputulokseksi hän päätyi siihen, että Hipulla on ärhäkkä suolistotulehdus, joka voi pahetessaan johtaa haimatulehdukseen ja son sit kuulemma jo taas tosi paha juttu. Kuumetta ei kuitenkaan ollut, joten siitä syystä ei ollut syytä epäillä, että haimatulehdusta olisi vielä, joten saatiin Hipulle mahalääkettä ja erikoispurkkiruokaa, jota Hippu syö tän viikonlopun teelusikallisen kerrallaan useita kertoja päivässä. Mä lisäksi ajattelin, et käyn maanantaina hakemassa Jynkästä sitä Hill's i/d ruokaa, mitä Jesse söi, sillä siit on vaan niin hyvät kokemukset. Ei se eläinlääkäri sitä erityisesti suositellut, mutta mieluummin otan nyt varman päälle, kun tätä mahaongelmaa on Hipun elämässä kuitenkin ylipäänsä usein riittänyt (jos siis ainakin vertaa teräsmaha-Oodiin tai Almaan). Sit palataan varovasti omalle nappulalle ja toivottavasti elämä sit jatkuu normaalisti ..

Eläinlääkäri tyhjensi myös Hipun anaalirauhaset, jotka oli täyttyneet tän parin päivän vatsanlöysyyden takia, kun nekin ois voineet aiheuttaa kurjaa oloa. Lääkettä Hippu sai ekan kerran jo eilen ja nyt aamulla sitten toisen satsin. Aamulla heräilin kasin maissa ja siirryin Hipun seuraksi sohvalle nukkumaan niin pieni häntä hakkasi sohvaa jo aivan hurjasti. Eilen lääkäristä tullessa Hippu nukkui vaan putkeen kevythäkissään ja just ennen kun mentiin nukkumaan, siirtyi säkkituoliin nukkumaan samalla jotain jutellen. Nyt sohvalla on mennyt sitten tämä aamu, joten huilaillen päiväämme jatketaan.

Ilman eläinlääkäriä oltais siis periaatteessa selvitty, mutta ei mun järkeni olisi kestänyt arvuutella, että mikä Hipulla on, pakko se oli käydä tarkistamassa, ettei mitään tän vakavampaa ole, vaiks tässäkin on mun mielestä vakavuutta jo kerrakseen. Jessenkin kanssa vaiks vuosikaudet mahan kanssa taisteltiin, niin ei se koskaan tällasta aiheuttanut. Ja toisaalta tän reissun antina oli nyt ehdottomasti tuo tän viikonlopun ruokavalio ja lepo-/stressitömyysvaatimus, jotta päästään eroon siit haimatulehduksen uhkasta. Aina sitä siis oppii uutta ja tätä menoa mulle myönnetään Mahatohtorin arvonimi, sen verran alkaa asiantuntemusta asiasta olla. No, niin tai näin, tärkeintä on, että tuo Pikkumusta vaikuttaa paranevan. Mutta kyllä tää vaan säikäytti niin, etten oo viäkään ihan varma, että onko mun sydän palannut takas kurkusta paikoilleen. Viä, kun paikka oli sama, minne viimeisimmällä reissulla siä Jesse jäi, niin meinasin alkaa itkeä jo ennen kuin sisään päästiin ees koko asemalle. Kyllä mä jo moneen kertaan näin mielessäni kauhukuvat siitä, miten menettäisin Hipunkin. Siinä sai kyyneliä räpytellä silmistä monet kerrat. Onneksi mulla oli Jonin lisäksi Henna tukena eikä eläinlääkäritkään olleet niit ihan perinteisiä, niin saatiin välissä jopa ihan naurutkin aikaan. En kyllä muuten varmasti olisi edes järjissäni pysynytkään. Mutta nyt mielellämme vietettäs tuleva vuosi ilman suurempia paniikkeja, tässon koirien suhteen ollut nyt aikas lailla pelkoa tänäkin vuonna, kun aiemmin keväällä Alma silloin säikäytti.

Muoks. Viä lisäys, että äskeisellä ulkoilulla Hippu käyttäytyi jo vähän liian normaalisti höyryten hihnassa ja kiljahdellen intoaan. Nyt neiti saa teelusikallisensa jälkeen mennä takas huilaamaan ja keräämään energiaa takas siit, mitä tuolla viisiminuuttisella ulkona äsken menetti. Hyvillä mielin kohti uutta alkavaa vuotta, joten ei muuta kun toivotamme

Ihanaa alkavaa Uutta Vuotta ja sen mukana paljon onnellisia asioita! :)

.. kun tänne -käsky ei tuotakaan toivottua tulosta vaan blondi kiitää kohti horisonttia housukarvat vilkkuen. Se tuli sitten kokeiltua eilen. Viäkään en oo keksinyt, että mitä siellä pienessä päässä oikein liikkui, mutta mikä kaikista olennaisinta, toivon, ettei se ole pysyvää ..

Just tässä muutama päivä sitten pääsin kehumasta, että tyttöjen kanssa on niin ihana lenkkeillä ja olla, kahden aikuisen koiran, jotka myös irtiollessaan tottelee (tai siis tähän asti ovat totelleet), on tilanteita tullut sitten minkämoisia vastaan. Hippu syö taas Bachin kukkatippoja, joten koko porukalla on vähän rauhallisempi lenkkeillä, kun ei yhdellä ole koko ajan kiirekiirekiire. Jotenkin ollut vaan niin nautinnollista käydä kävelemässä ja luottaa siihen, että homma toimii. Kunnes sitten eilen illalla ..

Hippu ja Alma saivat eilen nauttia hieronnasta, joten me lähdettiin Jonin kanssa metsään ainoastaan Oodin kanssa. Siin matkalla kehuin, miten ihanaa on vaan Oodin kanssa mennä, on se useamman koiran kanssa meneminen kuitenkin eri asia niin, että siitä yhdestä osaa sit erilailla nauttia. Eka metsäosuus meni tosi hyvin, pilkkopimeässä metsässä (ja tietenkin ilman lamppua :D) käveltiin ja välillä kompuroitiinkin ja Oodi kävi ain tsekkaamassa, et missä Jonin kanssa mennään ja varmaan ihmettelemässä myös sitä kummallista kävelytyyliä, mikä oli vallalla silloin, kun eksyttiin polulta eikä tosiaan siellä nähnyt sitten mitään ;D

Metsästä tultiin tielle ja sovittiin, että Joni oikoo siittä tietä pitkin kotia ja me kierretään viä Oodin kanssa pienen metsäisen mutkan kautta ja tavataan koko porukka sit takapihalla. Annoin Oodin olla irti sen pienen tienpätkän (reilu sata metriä), mikä tuosta bussisillan viertä menee, siittä kun ei mene muita kun busseja, ne kuulee kaukaa ja koira tuntui olevan hanskassa. Kunnes just ennen kun käännyttiin metsätielle, pisti Oodi stopin päälle ja jäi meistä kunnolla jälkeen seistä töröttämään tielle. Huutamalla kuitenkin tuli luo ja lähdettiin blondin kanssa kahdestaan metsätielle. Jo heti alkuunsa näki, että nenään osui joku haju. Oodi ei meinannut ollenkaan pysyä hiekkatiellä vaan pusikko veti niin puoleensa. Ennätin just uhkailla, et jos et nyt oo kunnolla, ni joudut hihnaan, koska en halua neidin päätyvän jäälle, joka ei kanna, tyhmyyttään. Ja niinpä se sit läks! Ei kissaa ennättänyt sanoa, kun Oodi lähti pinkomaan, minkä tassuistaan pääsi tietä eteenpäin (no onneksi ei sinne jäälle!). Mä huusin Oodia luo ja kun tujumpikaan käsky ei saanut neitiä kääntymään takas neidin hävitessä mutkan taakse, iski mulle jo paniikki ja lähdin juoksemaan Oodin perään. Onneksi mutkan takana uudestaan huutamalla sain Oodin kuulolle, luo ja kiinni hihnaan. Mun luo tullessaan Oodin häntä heilui ihan hulluna, se oli ihan sen oloinen, että olipa ihanaa, et löysin sut piiiitkästä aikaa, vaiks se nyt varmaan max. 5 sekuntia pois näkyvistä. Musta se tosin tuntui minuuteilta.

Oodin ollessa hihnassa mä sain huokaista, muttei se hulluus siihen loppunut. Blondi, joka ei edes pentuna ole kyseenalaistanut hihnassa kävelyä vaan on aina kulkenut mallikkaasti, veti hihnassa niin, että hengitys vinkui! Lisänä siihen itku ja hullu ravaaminen tien puolelta toiselle nenä maassa, häntä viuhtoen. Mä sain tarpeekseni vetämisestä, joten pysähdyin aina kun hihna kiristyi ja Oodi palasi joka kerta mun vierelle kävelemään. Iiiison itkun säestämänä. Samanlaista hulluutta jatkui ekaan risteykseen, josta ois päässyt kotia ja sit se loppui. Ilmeisesti sen päässä kuului joku "naps", mitä mä en kuullut ja normi-Oodi palasi. Sit käveltiin toinen puolisko hiekkatietä kohti kotia hihnassa jota ei tarvittu, kunnes taas just tien vaihtuessa mein takametsäksi lähti neidiltä taas järki, taas tuli itku ja taas paineltiin hullunkiilto silmissä pitkin ja poikin menemään jälkien perässä, jota mä en edes nähnyt lumessakaan.

Järkeviä selityksiä otetaan vastaan, kiitos, niit ei täältä päästä tunnu löytyvän .. Ajattelin, et voisko blondi etsiä Jonia, Jonin lähdettyä, mutta kun se oli niin jälkivainuista se meno ja viä kun etsinnät loppui välissä pitkäksi aikaa. Vai unohtiko Oodi vaan välissä, että Joni lähti eri tietä ;D Mutta kun Joni oikeasti meni eri tietä, niin ei sillä voinut olla mitään hajujälkeä jäänyt. Ja tuskin Joni ois nyt muutenkaan juoksennellut tietä eessuntaas ja poikittain miten sattuu :D Jänikset eikä mikään muukaan riista ei oo ikuna aiheuttanut tällasta. Kyllähän Oodi paljon enemmän metsän puolella menee (kuin esim. Hippu joka aikas lailla suosii polkuja) seuraillen jälkiä siellä pusikon puolella, mutta sit taas ei se ole koskaan lähtenyt jäljelle minkään perään. Tietää kyllä, että itse pitää seurailla, minne muu porukka menee ja myös käskystä tulla luo. Ja kun tuo meno oli ihan järjenköyhää, en tunnistanut Oodia ollenkaan ja me nyt ollaan sentäs kohta jo kaksi vuotta tunnettu niin, että mä oletin, että mä tuntisin sen jo. Ja jos muutoksia on neitiin tulossa, niin ennemmin sitä järjenlisääntymistä, tää -köyhentyminen on kyllä ihan väärä suunta .. Ehk ois vaan pitänyt olla hiljaa tyytyväinen tyttöjen hyvästä käytöksestä .. ;D